Minne hävisi tietoyhteiskunta? Lyhyt katsaus historiaan ja käsitteeseen

Vielä vähän aikaa sitten henkeä pidätellen seurattiin tietoyhteiskunnan mallimaata: Ulkomaisia poliitikkoja, tutkijoita ja lehdistöä kävi saamassa oppia, kirjastot ja erilaiset julkiset tietopalvelut hyväksyttiin kuntien ja valtion strategioihin keskeisiksi toimijoiksi. Sittemmin hypetys on hiljentynyt. Mistä oikeastaan oli kyse ja mihin noste lopahti?

Vanha Nokia 9300 Smartphone

Tietoyhteiskunnan lyhyt historia

Tietoyhteiskuntapuheen juuret ovat 1950-luvulla alkaneessa keskustelussa automaation ja myöhemmin mikrosirun vaikutuksista työllisyyteen. Tieto- ja informaatioyhteiskunta nähtiin jonkinlaisena kolmantena teollisena vallankumouksena, teollisen ja jälkiteollisen yhteiskunnan seuraajana, jonka selkäranka olisi elektroniikka ja tietotekniikka. Tulevaisuuden tutkimuksen klassikot – erityisesti Marshall McLuhan, Yoneji Masuda, Daniel Bell, Alvin Toffler, Peter Drucker ja John Naisbitt – olivat jo 1960-luvun alusta raivanneet tietä uudelle terminologialle.  Itse termi levisi laajempaan käyttöön Yoneji Masudan mietinnöstä Japanin hallitukselle 1972 ja pian OECD alkoi kerätä tilastoja tietotyöstä ja Yhdysvallat tutkia tietotalouden vaikutusta työllisyyteen.

Suomessa tietoyhteiskunnan käsite tuli hovikelpoiseksi 1990-luvulla: 1991 OECD: n maatutkimus arvioi Suomen maailman huipulle tieto- ja teletekniikan kehityksessä ja levinneisyydessä. Tästä innostuneena perustettiin tutkimuslaitoksia sekä valtuuskuntia pohtimaan asiaa sekä samalla tutkimus- ja kehitysrahoitusta nostettiin johdonmukaisesti nopeammin kuin muissa teollisuusmaissa. 1994 kirjoitettiin ensimmäinen tietoyhteiskuntastrategia, jossa luotiin visio Suomesta verkostomaisena tietoyhteiskuntana joka kilpailisi maailman kärkimaiden kanssa. Tämä oli rohkea ja ennennäkemätön visio vasta Neuvostoliiton vaikutuspiiristä ulosrimpuilevalle maalle.

Vuonna 2002 räjäytettiin pankki: Kuuluisa sosiologi Manuel Castells ja Pekka Himanen nostivat Suomen Piilaakson ja Singaporen rinnalle tietoyhteiskunnan malliksi muille maille. Suomi oli vaihtoehto amerikkalaiselle unelmalle: Korkean teknologian kilpailukykyinen verkostotalous, jossa Nokian ja Linuxin menestyksen takana olivat ilmainen koulutus ja julkishallinnon tukema innovaatiojärjestelmä sekä tasa-arvo. Kuten Castells ja Himanen totesivat:

Kun Piilaakson yrittäjät tapaavat toisiaan trendikuppilassa, Suomessa valtio tarjoaa kahvit ja pullat ihmisten verkostoitumiselle.

Nothing like free coffee

Kirjastoille ja julkiselle sektorille tämä julistus merkitsi arvonnousua. Yhtäkkiä ymmärrettiin, mitä kirjastotoimenjohtajat olivat yrittäneet tolkuttaa kunnan päättäjille kymmeniä vuosia: Julkisissa ilmaisissa palveluissa oli järkeä. Tiedonhankinnan opetus otettiin mukaan tutkintorakenteisiin, järjestettiin jos jonkinlaista e-takahikiähanketta, tietopalvelut kohottivat imagonsa tiedon säilyttäjistä tiedon tuottajiksi.

Mallimaasta masennuslääkkeisiin – Mitä tapahtuu todella?

Maaliskuussa 2010 kaikki on toisin. Pekka Himanen julkaisee Matti Vanhasen, Jyrki Kataisen ja Stefan Wallinin tilauksesta kirjan Kukoistuksen käsikirjoitus, jossa hän hahmottelee uutta tietoyhteiskunnan veroista brändiä Suomelle. Kirja puhuu ylipainosta, maahanmuuttajista, masennuslääkkeistä. Himanen hahmottelee Suomen nousun perustaksi Hyvinvointiyhteiskunta versio 2.0:ksi nimittämäänsä visiota Suomesta, joka kehittää depression tehokkaan hoitomuodon vuoteen 2020 mennessä. Himanen maalailee:

Tämä on meidän sukupolvemme ”Man to Moon” –hanke – vastine John F. Kennedyn kuuluisalle julistukselle, että vajaassa vuosikymmenessä Yhdysvallat lähettää ihmisen Kuuhun.

Saammeko vielä kuun taivaalta?

Retorinen muutos nokialaisesta ihmemaasta masennuksen kanssa kamppailevaksi ongelmavyyhdiksi muutamassa vuodessa on valtava. Onko tilanne todellakin nyt niin erilainen kuin vielä viisi vuotta sitten? Himasen ja Castellsin julistuksen aikoihin julkaistiin useampia arvioita suomalaisen yhteiskunnan edellisen laman jälkeen alkaeesta kehityksestä kohti epätasa-arvoistuvaa yhteiskuntaa (mm. Juha Siltala, Heikki Patomäki). Suomalainen malli oli todellisuudessa yhdistelmä Neuvostoliiton ajoilta periytyvää Ruotsin hyvinvointiyhteiskuntamallia ja yksityistyvää anglo-amerikkalaista yhteiskuntamallia. Lama toi ongelmat esiin niin meillä kuin muualla.

Käteen Himasen julistusten vertailusta jää lähinnä ajatus: Keisarillahan ei ole vaatteita.  Suomi tuskin oli nousukaudella sellainen ongelmaton mallimaa kuin Castellsin ja Himasen julistus antoi ymmärtää ja toisaalta tuskin entiset menestystekijät ovat kokonaan kadonneet kuten Himanen uusimmassa pamfletissaan julistaa. Kansallisen menestyksen selkärankana toivottavasti jatkossakin on ilmainen koulutus ja demokraattinen julkisin varoin kustannettu pääsy tiedonlähteisiin – puetaan se millaisiin retorisiin sanankäänteisiin tahansa.

Lähteet:

Castells, Manuel, Himanen, Pekka: The Information Society and the Welfare State: The Finnish Model 2002.

Himanen, Pekka: Kukoistuksen käsikirja 2010.

Siltala, Juha: Työelämän huonontumisen lyhyt historia 2004.

Patomäki, Heikki: Globaali demokratia 2003.

TIEKE Tietoyhteiskunnan kehittämiskeskus: Tietoyhteiskuntaa rakentamassa. 2001.


One thought on “Minne hävisi tietoyhteiskunta? Lyhyt katsaus historiaan ja käsitteeseen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s