Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘tulevaisuus’

Nuorkirjastolaisten ensimmäinen keskustelutilaisuus järjestettiin Turun messuhallissa kirjamessujen aattona 30.9.2010. Paikalla oli noin 70 osallistujaa panelistien ja esiintyjien lisäksi: kirjastoalan opiskelijoita, työntekijöitä ja jonkin verran esimiehiä ja johtoa. Tässä tunnelmia innostuneen illan jälkeen.


Aiheeseen johdatti aamupäivällä kaksi esitystä: Jukka Relander puhui aiheesta Tienviittoja tulevaisuuteen ja Turun kaupunginkirjaston palvelujohtaja Ulla-Maija Maunu tulevaisuuden työkaluista kirjastoissa.  Relander näki kirjaston roolin tulevaisuudessa sivistysperinteen inhimillisenä käyttöliittymänä joka tarjoaa tietoyhteiskunnan tukipalveluja kansalaisille ja takaa demokraattisen pääsyn tietoon.  Maunu tarkasteli useampia jo toiminnassa olevia hyviä käytänteitä kirjastoissa ja niiden mahdollisuuksia tulevaisuudessa.

Varsinaiseen kolmituntiseen paneelikeskusteluun oli valittu yhdeksän panelistia, jotka lyhyehköissä alustuksissa nostivat esiin nykyisen kirjastolaitoksen epäkohtia ja mahdollisuuksia sekä provosoivat kuulijoita keskusteluun ja väittelyyn. Tilaisuuden tarkoituksena oli nostaa kissa pöydälle. Yleisössä kierteli Päivi Almgren mikrofonin kanssa ja tarjosi tilaisuutta kommentoida alustuksia.

Marcia ja muovitusta – Onko skillset vanhenut?

Nuorkirjastolainen liikehdintä on saanut alkunsa huolesta, mihin kirjastot ovat menossa ja riittääkö työntekijöiden osaaminen pitämään kirjaston pystyssä tulevaisuudessa. Yksi liikkeen perustajista Marjo Perälä kertoi alussa lyhyesti liikkeen ideasta ja tavoitteista. Paneelikeskustelun ensimmäisessä alustuksessa Veera Ristikartano, toinen liikkeen primus motoreista pohti, kuinka kirjasto jättäytyy kehityksen ulkopuolelle pitäytyessään perinteisissä toimintamalleissaan. Kirjastoista ei tunnu löytyvän rohkeutta eikä tahtoa panostaa uudenlaisiin kokonaisvaltaisiin ratkaisumalleihin vaan edelleen suurin osa rahoituksesta menee perinteisten toimintojen turvaamiseen. Painettujen kirjojen merkityksen vähentyessä myös perinteisen ydinosaamisen merkitys vähenee eikä kirjaston työntekijöistä tule koodareita yhdessä yössä.

Allekirjoittanut esitti kysymyksen siitä, mitä kirjastolaisen osaaminen oikeastaan on ilman marcia ja OPACin perinteisten palvelujen ohjausta kirjastorakennuksen sisällä. Luettelointi on yliopisto- ja korkeakoulukirjastoissa varsin raskas apparaatti ja käsin luetteloitujen tietueiden merkitys tulevaisuudessa vähenee. Silti siitä halutaan pitää kiinni. Materiaalia – sekä tieteellistä että kevyttä lukemista – löytyy koko ajan enemmän ja enemmän ilmaiseksi verkosta ja Google löytää jo nyt varsin hyvin lisensoitujen tietokantojen sisältöä. Tällöin myös tiedonhaun ohjaustyön tarve vähenee.  Kirjastot uhkaavat jäädä marginaaliin tiedontarjoajana, kun asiakas saa materiaalin suoraan omalla koneellaan ilman apua. Mitä palveluita jäljellejäävästä osaamisesta voitaisiin tulevaisuudessa rakentaa? Tähän ei vielä kentällä tunnu löytyvän kokonaisvaltaista vastausta.

Mitä maisteri oikeasti osaa?

Antti Virrankoski puhui kirjaston rekrytointipolitiikasta. Kirjastoihin on perinteisesti palkattu tutkinnon perusteella, ei osaamispohjaisesti. Työpaikkailmoituksessa ei ole täsmennetty, mitä työntekijän tulisi osata eikä rekrytoija välttämättä tunnista haastateltavassa tehtävään tarvittavia taitoja. Asiantuntijoiden tulisi hoitaa rekrytointia, ei henkilöstöhallinnon tai johdon. Alustus herätti keskustelua myös siitä, ovatko nykyiset kelpoisuusvaatimukset (useimmissa tapauksissa maisterin tutkinto kirjastonhoitajan tehtävään) enää asianmukaisia ja tarjoaako nykyinen koulutus kykyä selviytyä tulevaisuuden tehtävissä.

Mihin unohtui käyttäjä?

Kaarina Sainio peräänkuulutti kirjastolaisten arvostusta omaan alaansa. Osaaminen pitää saada esiin kirjastoissa sallivan ilmapiirin avulla. Sainio näki kirjaston tulevaisuuden ratkaisuna nimenomaan henkilökunnan eikä tekniset ratkaisut  – Tämä herätti helpottunutta vastakaikua yleisössä.

Inkeri Kulpakko kertoi Kemijärven kirjastossa tehdystä tutkimuksesta, jossa oli tarkasteltu kuntalaisten syitä, miksi he eivät käytä kirjastoa. Inkeri ja Veera hahmottelivat tulevaisuuden toimintamallina hajautettuja tai sulautettuja palveluita eri puolilla kuntaa tai korkeakoulua niiden toimintojen lähellä, missä ne ovat tarpeen.

Heikki Marjomaa kertoi Kirjasto 10:ssä nuorten kanssa tehdyistä tapahtumista ja mahdollisuuksien antamisesta käyttäjille. Kun antaa mahdollisuuden tehdä omaa juttua, löytyy kyllä innostusta ja käyttäjiä. Kirjaston rooli on tarjota puitteet ja katsoa, mitä siitä syntyy.

Open Accessista ja Open Datasta kirjaston tulevaisuus?

Informaation määrä kasvaa eksponentiaalisesti, mutta samalla lisensoitujen aineistojen hinnat nousevat  kiihtyvällä tahdilla ja kirjaston tulee yhä vaikeammaksi tarjota kattavasti aineistoa asiakkaille. Timo Tuominen ja Antti Pakarinen esittivät kirjaston rooliksi tulevaisuudessa Open Access –julkaisemisen promotoinnin, fasilitoinnin ja tiedotuksen.

Samoin kirjaston tulee profiloitua avoimen datan tuottajina ja käyttäjinä. Yleisöstä kuului kysymys, miksi kirjaston pitäisi lähteä tämmöiseen piratismiin? Avoin data lisää demokratiaa ja hallinnon läpinäkyvyyttä, mahdollistaa käyttäjien omat kehitystyön ja lisäisi kirjastokentän tehokkuutta. Hyödyllisyydestä Marjomaa esitti hyvän esimerkin: Kun kesällä Helmetin luettelointitiedot avattiin avoimena datana, eräs käyttäjä rakensi avoimen datan pohjalta Helmetin viivakoodinlukijan, jossa puhelimen viivakoodinlukijalla voi selvittää, onko kirja tai levy saatavilla jossakin kirjastossa.

Digital Natives ja kirjastolaiset

Mace Ojala tiivisti ajan hengen: Kirjaston viime aikojen ilmiö on ollut digital nativesien pelko eli se että aivan pian kirjastoon tulee www:n käytön jo äidinmaidossa omaksunut sukupolvi ja käyttäjien ja kirjaston välille kasvaa kuilu. Todellisuudessa pelko on turha: Digitaalinen todellisuus halkoo jo kirjastoammattilaisten omaa joukkoa. Toistaiseksi tämän Nintendon ja Commodore 64:n kasvattama sukupolvi ei vielä ole paljon päässyt vaikuttamaan asioihin.

Tilaisuuden jälkeen kutsuttiin läsnäolijoita mukaan ravintola Kerttuun suunnittelemaan kirjastopoliittista pamflettia. Ilta jatkui innostuneen ideoinnin parissa ja lopputuloksena syntyi pamfletin selkäranka.

Lisää aiheesta:

Kirjastokaista: Nuorkirjastolaiset Turussa

Macen blogissa: Nuorkirjastolaisten keskusteluista Turusta mieleen jäänyttä

Kirjastokaista: Jukka Relander visioi kirjastojen tulevaisuutta

Antti Poikola, Petri Kola ja Kari A. Hintikka (2010):  Julkinen data, johdatus tietovarantojen avaamiseen.

Read Full Post »

Vielä vähän aikaa sitten henkeä pidätellen seurattiin tietoyhteiskunnan mallimaata: Ulkomaisia poliitikkoja, tutkijoita ja lehdistöä kävi saamassa oppia, kirjastot ja erilaiset julkiset tietopalvelut hyväksyttiin kuntien ja valtion strategioihin keskeisiksi toimijoiksi. Sittemmin hypetys on hiljentynyt. Mistä oikeastaan oli kyse ja mihin noste lopahti?

Vanha Nokia 9300 Smartphone

Tietoyhteiskunnan lyhyt historia

Tietoyhteiskuntapuheen juuret ovat 1950-luvulla alkaneessa keskustelussa automaation ja myöhemmin mikrosirun vaikutuksista työllisyyteen. Tieto- ja informaatioyhteiskunta nähtiin jonkinlaisena kolmantena teollisena vallankumouksena, teollisen ja jälkiteollisen yhteiskunnan seuraajana, jonka selkäranka olisi elektroniikka ja tietotekniikka. Tulevaisuuden tutkimuksen klassikot – erityisesti Marshall McLuhan, Yoneji Masuda, Daniel Bell, Alvin Toffler, Peter Drucker ja John Naisbitt – olivat jo 1960-luvun alusta raivanneet tietä uudelle terminologialle.  Itse termi levisi laajempaan käyttöön Yoneji Masudan mietinnöstä Japanin hallitukselle 1972 ja pian OECD alkoi kerätä tilastoja tietotyöstä ja Yhdysvallat tutkia tietotalouden vaikutusta työllisyyteen.

Suomessa tietoyhteiskunnan käsite tuli hovikelpoiseksi 1990-luvulla: 1991 OECD: n maatutkimus arvioi Suomen maailman huipulle tieto- ja teletekniikan kehityksessä ja levinneisyydessä. Tästä innostuneena perustettiin tutkimuslaitoksia sekä valtuuskuntia pohtimaan asiaa sekä samalla tutkimus- ja kehitysrahoitusta nostettiin johdonmukaisesti nopeammin kuin muissa teollisuusmaissa. 1994 kirjoitettiin ensimmäinen tietoyhteiskuntastrategia, jossa luotiin visio Suomesta verkostomaisena tietoyhteiskuntana joka kilpailisi maailman kärkimaiden kanssa. Tämä oli rohkea ja ennennäkemätön visio vasta Neuvostoliiton vaikutuspiiristä ulosrimpuilevalle maalle.

Vuonna 2002 räjäytettiin pankki: Kuuluisa sosiologi Manuel Castells ja Pekka Himanen nostivat Suomen Piilaakson ja Singaporen rinnalle tietoyhteiskunnan malliksi muille maille. Suomi oli vaihtoehto amerikkalaiselle unelmalle: Korkean teknologian kilpailukykyinen verkostotalous, jossa Nokian ja Linuxin menestyksen takana olivat ilmainen koulutus ja julkishallinnon tukema innovaatiojärjestelmä sekä tasa-arvo. Kuten Castells ja Himanen totesivat:

Kun Piilaakson yrittäjät tapaavat toisiaan trendikuppilassa, Suomessa valtio tarjoaa kahvit ja pullat ihmisten verkostoitumiselle.

Nothing like free coffee

Kirjastoille ja julkiselle sektorille tämä julistus merkitsi arvonnousua. Yhtäkkiä ymmärrettiin, mitä kirjastotoimenjohtajat olivat yrittäneet tolkuttaa kunnan päättäjille kymmeniä vuosia: Julkisissa ilmaisissa palveluissa oli järkeä. Tiedonhankinnan opetus otettiin mukaan tutkintorakenteisiin, järjestettiin jos jonkinlaista e-takahikiähanketta, tietopalvelut kohottivat imagonsa tiedon säilyttäjistä tiedon tuottajiksi.

Mallimaasta masennuslääkkeisiin – Mitä tapahtuu todella?

Maaliskuussa 2010 kaikki on toisin. Pekka Himanen julkaisee Matti Vanhasen, Jyrki Kataisen ja Stefan Wallinin tilauksesta kirjan Kukoistuksen käsikirjoitus, jossa hän hahmottelee uutta tietoyhteiskunnan veroista brändiä Suomelle. Kirja puhuu ylipainosta, maahanmuuttajista, masennuslääkkeistä. Himanen hahmottelee Suomen nousun perustaksi Hyvinvointiyhteiskunta versio 2.0:ksi nimittämäänsä visiota Suomesta, joka kehittää depression tehokkaan hoitomuodon vuoteen 2020 mennessä. Himanen maalailee:

Tämä on meidän sukupolvemme ”Man to Moon” –hanke – vastine John F. Kennedyn kuuluisalle julistukselle, että vajaassa vuosikymmenessä Yhdysvallat lähettää ihmisen Kuuhun.

Saammeko vielä kuun taivaalta?

Retorinen muutos nokialaisesta ihmemaasta masennuksen kanssa kamppailevaksi ongelmavyyhdiksi muutamassa vuodessa on valtava. Onko tilanne todellakin nyt niin erilainen kuin vielä viisi vuotta sitten? Himasen ja Castellsin julistuksen aikoihin julkaistiin useampia arvioita suomalaisen yhteiskunnan edellisen laman jälkeen alkaeesta kehityksestä kohti epätasa-arvoistuvaa yhteiskuntaa (mm. Juha Siltala, Heikki Patomäki). Suomalainen malli oli todellisuudessa yhdistelmä Neuvostoliiton ajoilta periytyvää Ruotsin hyvinvointiyhteiskuntamallia ja yksityistyvää anglo-amerikkalaista yhteiskuntamallia. Lama toi ongelmat esiin niin meillä kuin muualla.

Käteen Himasen julistusten vertailusta jää lähinnä ajatus: Keisarillahan ei ole vaatteita.  Suomi tuskin oli nousukaudella sellainen ongelmaton mallimaa kuin Castellsin ja Himasen julistus antoi ymmärtää ja toisaalta tuskin entiset menestystekijät ovat kokonaan kadonneet kuten Himanen uusimmassa pamfletissaan julistaa. Kansallisen menestyksen selkärankana toivottavasti jatkossakin on ilmainen koulutus ja demokraattinen julkisin varoin kustannettu pääsy tiedonlähteisiin – puetaan se millaisiin retorisiin sanankäänteisiin tahansa.

Lähteet:

Castells, Manuel, Himanen, Pekka: The Information Society and the Welfare State: The Finnish Model 2002.

Himanen, Pekka: Kukoistuksen käsikirja 2010.

Siltala, Juha: Työelämän huonontumisen lyhyt historia 2004.

Patomäki, Heikki: Globaali demokratia 2003.

TIEKE Tietoyhteiskunnan kehittämiskeskus: Tietoyhteiskuntaa rakentamassa. 2001.

Read Full Post »

%d bloggers like this: