Kirjastotädin stereotypia lienee hiuksensa tiukalle nutturalle solminut villakangasjakussa kopisevilla kengillä pitkin kirjaston käytäviä kulkeva ihminen, jolle sydämenasioita ovat eräpäivät ja absoluuttinen hiljaisuus kirjastosalissa.
Paljon on noista ajoista tultu. Kirjastotyö hyllyjen välissä on yllättävän fyysistä puuhaa ja soveltuvin asu sen mukainen, eli verkkarit päälle ja hyllyttämään. Kirjastossa saa puhua, ryhmätyötilaa on ja lainatkin voi uusia kotisohvalta.
Tätä kirjoittaessa tuntuu, että nutturoista verkkareihin tapahtunut loikka on otettu alle viikossa. Nyt minä ja moni meistä on uuden edessä, oppimassa ja tekemässä työtä yhtäaikaisesti. Uutta tekniikkaa pitää ottaa haltuun, että tekniikka on ihmisen, eikä ihminen tekniikan palveluksessa. Samalla pitäisi ottaa haltuun myös aimo annos informaatiota koronasta, jatkuvasti muuttuvista käytännöistä, opiskella ja mikä tärkeintä pitää pää kasassa ja säilyttää elämänilo tilanteessa, jossa aivastaminen on pahe ja käsienpesusta on tullut kansalaisvelvollisuus ja siihen meitä opastaa THL videollaan. Nyt jos koskaan on aika löysätä nutturat ja kokeilla jotakin uutta.
Kirjasto ei ole hävinnyt mihinkään, se on verkossa, eli vielä lähempänä sinua ja minua kuin ennen, siinä ruudulla, jota nyt katselet. Tätä on lähipalvelu, kenttänä koko maailma. Me kirjastolaiset otamme haltuun uusia työmuotoja virtuaalisten kirjahyllyjen katveessa ja teemme kovasti työtä, jotta sinä voisit keskittyä opintoihisi.
Linnea Hyvinkäältä
Hakuammunnasta täysosumiin 